Niin, mikä on tarpeeksi vähän? Olen tässä miettinyt, paljonko mä OIKEASTI haluan painaa? Mä en halua painaa enää aivan aivan liian vähän kuten joskus aiemmin, en tahdo olla enää aivan täysin luuranko. En halua että tukka tippuu ja rytmihäiriöt tulevat takaisin. Haluan vain kaiken hyvän.

Haluan olla kapea, ihana ja kaunis. Paksut hiukset, huolitellut kynnet. Ja haluan olla pieni. Pituuden suhteen toivo on menetetty jo vuosikaudet sitten, joten on keskityttävä leveyteen. Tai siis, lähinnä kapeuteen. Sirouteen. Päälle vielä hyvä meikki, niin olen siinä, niin oma itseni.

Meikkaaminen on mun juttuni. Mä rakastan meikkejä. Mä haluan piirtää joka aamu kasvojen kohdalle sen oman naamani. Sen, keneltä näytän kun katson peiliin. Voi kun olisikin yhtä helppoa vartalon kanssa. Senkun tarttuisi kynään ja piirtäisi kaiken uusiksi. Vyötärö esiin, käsivarret kapeiksi, kaikki niin täydelliseksi kuin toivoa vain voi.

Ja toivoa voi paljon.

Olen syönyt tänään purkillisen ananasta, salaattia ja liikaa jäätelöä. Mikä tässä mättää? Miksi minä mätän jäätelöä kitusiini kuin joku imbesilli aivoton idiootti, joka ei tajua että jäätelö lihottaa? Koska minä kyllä tajuan, mutta mieli on niinn heikko. Mitä vanhemmaksi tulee, sen suuremman otteen kiusaukset tuntuvat saavan. Ne on saatava kuriin. Eihän siinä ole laitaa, että kiusaukset leijailevat ympärillä koko ajan. 

Ehkä ei vain pitäisi poistua kotoa, pitää kaapit tyhjänä ja vältellä kaikkea.

Ehkä pitäisi vain ommella suu umpeen.