En ole kirjoittanut. Ja olen lihonut. Painan 57 kiloa. Vihaan joka ikistä niistä kiloista, ainakin kolmea ensimmäistä, niitä kolmea viimeksi tullutta, niitä vihaan eniten. Ja ne haluan nyt pois, ja siksi kirjoitan.

Aloitan huomenna alusta. Tänään saan olla vielä inhottava, kuvottava, itsehillinnän menettänyt ahmatti. Mutta vain vähän. Tänään minä saan olla humalassa, ja syödä vähän herkkuja. Tänään mikään ei saa olla pielessä, mun pienessä mielessä. Mutta vain tänään.

Huomenna kaikki saa luvan olla toisin. Huomenna syödään vain vähän, ja terveellistä. Jos on pakko. Jos ei ole pakko, ei syödä.

Tämän kuvottavan läskin hankkimisen on loputtava. Minun käsieni ei pitäisi kahmia ruokaa suuhun. Minun pitäisi osata olla syömättä, mihin sekin taito on kadonnut vuosien saatossa? Joskus sitä pärjäsi vähällä, eikä ollut nälkä- se on se ikä mikä pilaa ihmisen.

Kun makaan selälläni, vatsani ei mene enää sille ihanalle kuopalle. Se on vain, tylsä tasainen vatsa, jossa ei ole mitään kaunista. Missä ne lihakset ovat? Ei minulla ole, olen liian laiska, löllyvä kalpea olmi, joka on unohtanut, että ruokaa täytyy säännöstellä, ei ole pakko syödä niin paljon.

Ja pelkään syödä, kaikki menee hyvin niin kauan, kun olen syömättä. Sitten kun aloitan, niin loppua ei näy. Tai jos syön vain vähän hedelmiä, niin pysyn aisoissa. Mutta hyvänen aika, jos otan palan leipää, niin helposti otan toisenkin. Ei, ei minun pitäisi. Mutta olen jo repsahtanut, ja käsi hapuilee kolmattakin palaa ja höylää siihen juustoa ja jokin tunkee leipää jo suuhunkin, ja voi luoja tekisi mieli oksentaa ja hakata päätä seinään, huutaa "LOPETA!". Ja silti minä en tee niin. Ja mieleen tulee vain yksi kysymys "MIKSI EN?". Koska minun pitäisi .

Tänään en ole syönyt vielä mitään. Olen juonut kupin kahvia, mustana. Ja yhden vitamiinipillerin otin. Ja vähän vettä, ja hieman mehua. Ja olen yrittänyt kehittää jotain sijaistoimintoja, etten vain ehtisi ajatella ruokaa. Ja olen päässyt jo tähän asti. Jo tähän asti, vaikka tänään vielä on lupa syödäkin. Minä vain säästelen syömistä illemmalle, kun on bileet, ja bileissä on ruokaa. En halua missään nimessä syödä sitä 2000 kaloria, mitä ne väittävät, että päivän aikana mukamas saisi syödä. Kuka helvetti syö niin paljon? Eikö se ole ihan kauhea määrä ruokaa? Olenko minä koskaan syönyt niin paljoa päivän aikana? Olen varmasti, silloin kun paranin viimeksi, kun lihoin yli kymmenen, yli viisitoista, kiloa, ja kun olin olevinaan terve. 

Paskat minä mitään terve ollut, todella vaarallisen ylipainoinen omasta mielestäni. Onko se joku mittari, että kun painat 60 kiloa, olet terve? Entä sitten, jos kuvotat itseäsi, ja et kestä katsoa peiliin, oletko sinä silti terve? 

Entä nyt, kun edelleen kuvottaa, edelleen, vaikka 60 kilosta on jo vuosia, olenko minä terve? En, en ole, enkä minä edes halua olla. Jos terve tarkoittaa sitä, että on omasta mielestään lihava, niin ei kiitos, minä mieluiten olen sitten kipeä, sairas, hullu. Mieluummin hullu kuin lihava.

Nyt minulla on selvä suunta, se on olla laihempi. Ja voi luoja, miten minä tätä ajatusta rakastankaan.

Taas yksi haastava viikonloppu. Ruoka huutaa mun nimeä, mäenhaluakuulla! Mä en halua syödä, paitsi ihan vähän. Mutta millä hillitsen itseni?

Eilinen meni hyvin syömisten suhteen. Söin purkillisen ananasta, karjalanpiirakan ja palan leipää. Mutta sitten join. Join varmaan 1000 kaloria, join ja join ja join. Ja olin humalassa ja onnellinen. Eikö alkoholia voisi saada ilman kaloreita?

Tänään en mene kauppaan. En katso ruokakaappiin, en jääkaappiin. Ja tiedän millainen taistelu tämä päivä tulee taas olemaan. Hyh, en tahdo hyllyvää ihraa ympärilleni. Nytkin sitä on hieman liikaa, pitäisi saada kaikki pois.

Rasvaimu? Jos olisi rahaa, menisin samantien. Vaikka en pidä kauneusleikkauksista, helvetin teennäistä. Mutta rasvaimu, se imisi kaiken epäterveellisen ihran pois, veisi nekin hyllyvät huolet mennessään. Tekisi musta ihanan ja kauniin.

Tarvitseeko elämässä muuta, kuin olla onnellinen, ihana ja LAIHA? 

 Niin, mikä on tarpeeksi vähän? Olen tässä miettinyt, paljonko mä OIKEASTI haluan painaa? Mä en halua painaa enää aivan aivan liian vähän kuten joskus aiemmin, en tahdo olla enää aivan täysin luuranko. En halua että tukka tippuu ja rytmihäiriöt tulevat takaisin. Haluan vain kaiken hyvän.

Haluan olla kapea, ihana ja kaunis. Paksut hiukset, huolitellut kynnet. Ja haluan olla pieni. Pituuden suhteen toivo on menetetty jo vuosikaudet sitten, joten on keskityttävä leveyteen. Tai siis, lähinnä kapeuteen. Sirouteen. Päälle vielä hyvä meikki, niin olen siinä, niin oma itseni.

Meikkaaminen on mun juttuni. Mä rakastan meikkejä. Mä haluan piirtää joka aamu kasvojen kohdalle sen oman naamani. Sen, keneltä näytän kun katson peiliin. Voi kun olisikin yhtä helppoa vartalon kanssa. Senkun tarttuisi kynään ja piirtäisi kaiken uusiksi. Vyötärö esiin, käsivarret kapeiksi, kaikki niin täydelliseksi kuin toivoa vain voi.

Ja toivoa voi paljon.

Olen syönyt tänään purkillisen ananasta, salaattia ja liikaa jäätelöä. Mikä tässä mättää? Miksi minä mätän jäätelöä kitusiini kuin joku imbesilli aivoton idiootti, joka ei tajua että jäätelö lihottaa? Koska minä kyllä tajuan, mutta mieli on niinn heikko. Mitä vanhemmaksi tulee, sen suuremman otteen kiusaukset tuntuvat saavan. Ne on saatava kuriin. Eihän siinä ole laitaa, että kiusaukset leijailevat ympärillä koko ajan. 

Ehkä ei vain pitäisi poistua kotoa, pitää kaapit tyhjänä ja vältellä kaikkea.

Ehkä pitäisi vain ommella suu umpeen.

 Tästä tämä toivottavasti taas alkaa.

Pelkään kuollakseni lihomista. Pelkään, että minusta tulee muodoton möykky. Että peilikuvani kuvottaa, että yhtäkkiä huomaankin olevani lähemmäs nelikymppinen täti vararengas vyötäröllä.

Näin ei tietenkään saa käydä, näin ei pidä käydä. Siksi tälle on nyt tehtävä jotain.

Ongelmani ovat viikonloput. Silloin ei ole mitään tekemistä välttämättä, koko ajan. Silloin sitä erehtyy syömään kaikkea hyvää. Ja se ei tee hyvää minulle, inhottava ahmatti.

Syön arkisin tavallisesti hyvin hillitysti, vähän, mahdollisimman vähän. Repsahteluja vain sattuu liikaa. Tarvitsen nyt ryhtiliikettä, että voin ottaa itseäni niskasta kiinni, että en enää lihoisi yhtään. Laihtuisin vain. Katsotaan, kuinka paljon on tarpeeksi.

Pitäisi myös harrastaa liikuntaa enemmän. Ongelmana vain on se, että inhoan liikkumista. Se on vastenmielistä, melkein laji kuin laji, en vain jaksa sitä, Jos yrittäisi edes kävelylenkkejä, jotain. Tsempityksiä. Niitä tarvitaan.

Tahdon mahtua pienempiin vaatteisiin, olla pieni ja siro. Olla ihana ja pieni ja siro. Tahdon nähdä luut selkeinä ihon alla, tahdon kaikkea enemmän ja lisää, kuitenkin vähemmän.

Ja tiedän, että tämä ei ole terveellistä. Kaikkihan sen tietävät. Ja minulla on tästä aiempaa kokemusta. Tahdon vain olla laiha, kuten joskus muinoin.