Tästä tämä toivottavasti taas alkaa.

Pelkään kuollakseni lihomista. Pelkään, että minusta tulee muodoton möykky. Että peilikuvani kuvottaa, että yhtäkkiä huomaankin olevani lähemmäs nelikymppinen täti vararengas vyötäröllä.

Näin ei tietenkään saa käydä, näin ei pidä käydä. Siksi tälle on nyt tehtävä jotain.

Ongelmani ovat viikonloput. Silloin ei ole mitään tekemistä välttämättä, koko ajan. Silloin sitä erehtyy syömään kaikkea hyvää. Ja se ei tee hyvää minulle, inhottava ahmatti.

Syön arkisin tavallisesti hyvin hillitysti, vähän, mahdollisimman vähän. Repsahteluja vain sattuu liikaa. Tarvitsen nyt ryhtiliikettä, että voin ottaa itseäni niskasta kiinni, että en enää lihoisi yhtään. Laihtuisin vain. Katsotaan, kuinka paljon on tarpeeksi.

Pitäisi myös harrastaa liikuntaa enemmän. Ongelmana vain on se, että inhoan liikkumista. Se on vastenmielistä, melkein laji kuin laji, en vain jaksa sitä, Jos yrittäisi edes kävelylenkkejä, jotain. Tsempityksiä. Niitä tarvitaan.

Tahdon mahtua pienempiin vaatteisiin, olla pieni ja siro. Olla ihana ja pieni ja siro. Tahdon nähdä luut selkeinä ihon alla, tahdon kaikkea enemmän ja lisää, kuitenkin vähemmän.

Ja tiedän, että tämä ei ole terveellistä. Kaikkihan sen tietävät. Ja minulla on tästä aiempaa kokemusta. Tahdon vain olla laiha, kuten joskus muinoin.